Kehityksellinen trauma

Kun tunteet jäävät kuulematta: elämä lasiseinän takana

Tuntuuko joskus siltä, että olet maailmassa mukana, mutta vain tarkkailijana? Ikään kuin istuisit
yksin katsomossa, vaikka näytelmän päähenkilöiden pitäisi olla sinä. Joskus se voi olla vähintään
outoa, toisinaan sydäntä särkevää. Ja joskus kyse ei ole pelkästään hetkittäisestä tunteesta, vaan
koko elämän läpi kulkevasta teemasta, joka juontaa juurensa lapsuuteen.

Psykoterapeutti Juha Klaavu kirjoittaa osuvasti, kuinka varhainen kokemus nähdyksi ja kuulluksi
tulemisesta muovaa ihmisen peruskokemusta itsestään ja maailmasta. Kuvitellaanpa, että vauvan
elämä alkaa vakaalla pohjalla: äiti on yhteydessä omaan autenttiseen minäänsä, tunnistaa tarpeensa
ja osaa olla läsnä. Vauva tuntee, että maailma on turvallinen paikka. Hän voi itkeä, nauraa ja – kyllä
– jopa huutaa keuhkojensa täydeltä tietäen, että joku kuulee ja vastaa.

Mutta entä jos tunneyhteys äitiin puuttuu? Tällöin vauva kokee itsensä hylätyksi ja turvattomaksi.
Pieni ihminen, joka ei vielä osaa puhua tai edes ajatella, kantaa hylkäämisen kokemukset kehossaan ja alitajunnassaan. Traumat painautuvat syvälle ja alkavat vaikuttaa siihen, miten elämää katsotaan.

Lasiseinä ja kehityksellinen trauma

Klaavu kuvailee kehityksellistä traumaa ilmiönä, joka jättää ihmisen elämään kuin lasiseinän
taakse. Se on kokemus siitä, että on mukana, mutta ei osana. Toiset nauravat, keskustelevat ja
rakentavat yhteyttä, mutta traumaattisen menneisyyden omaava tuntee olevansa ulkopuolinen. Ikään kuin jokin välitilassa oleva tuntuisi sanovan: ”Tämä ei ole sinua varten.”

Trauman vaikutukset ulottuvat syvälle minuuteen. Ihminen, joka ei ole tullut nähdyksi ja kuulluksi
vauvana, ei välttämättä tiedä, kuka on, mitä haluaa tai mitä tuntee. Elämä voi tuntua
merkityksettömältä, vaikka ulkoisesti asiat olisivat kunnossa. Työpaikka, perhe ja saavutukset –
mikään ei täytä tyhjyyttä, joka sisälle on jäänyt.

Mukautuminen, suorittaminen ja ”rakkauden” ostaminen

Klaavu kiteyttää ajatuksensa hämmentävän osuvasti: ”Jos ihminen ei ole tullut vauvana ja pienenä nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi, hän mukautuu, suorittaa ja yrittää ostaa huomiota, jota luulee rakkaudeksi.”

Lapsuudessa koetut hylkäämiskokemukset synnyttävät alitajuisen tunteen omasta arvottomuudesta ja ei-rakastettavuudesta. Häpeä ja syyllisyys seuraavat mukana kuin varjot, vaikka niiden alkuperää ei aina edes tunnisteta. Nämä tunteet tekevät ihmisen alttiiksi jatkuvalle miellyttämiselle ja suorittamiselle, koska sisällä elää ajatus: ”Jos en tee kaikkeni, en ole riittävä.”

Tie ulos tuskauniversumista

Juha Klaavu kutsuu lapsuuden hylkäämiskokemuksia ”tuskauniversumiksi” – paikaksi, jossa lapsi ei osaa vielä käsitellä kokemaansa, mutta tuntee kaiken kehossaan. Tällaisesta paikasta ulos pääseminen ei ole helppoa, mutta se on mahdollista.

Ensimmäinen askel on tunnistaa ja hyväksyä se, että tällaisia kokemuksia on ollut. Tunneyhteyden
rakentaminen itseen voi alkaa pienin askelin: kuuntelemalla omia tunteita ja tarpeita, vaikka ne
olisivat epämukavia tai ristiriitaisia. Myös terapia, meditaatio ja kehotyöskentely voivat auttaa
vapautumaan traumojen kahleista.

Pohjimmiltaan kyse on yhteyden löytämisestä – niin itseen kuin muihin. Kun lasiseinän takaa
uskaltaa astua esiin, maailma alkaa värittäytyä uudelleen, ja ulkopuolisen rooli voi vaihtua oman
elämän pääosan esittäjäksi.