Psykiatria – tiedettä rakkaudettomuuden seurauksista

Osallistuin hiljattain psykiatri Anssi Leikolan luennolle, ja täytyy myöntää, että en ollut varautunut siihen, kuinka syvälle hänen näkemyksensä iskisivät. Psykiatria ei ole pelkkää diagnooseja ja lääkitystä, vaan ennen kaikkea inhimillistä kokemusta – ja Leikola toi tämän esiin tavalla, joka sai minut pysähtymään.

Hänen mukaansa psykiatria tulisi ymmärtää trauman kautta ja että trauman ydin on aina häpeä. Tämä sai minut miettimään: voisiko trauma olla psykiatrisen kärsimyksen keskiössä? Jos seuraamme Tommy Hellstenin ajatusta, että häpeän ydin on taas rakkaudettomuus, päädymme varsin mullistavaan johtopäätökseen: psykiatrian perimmäinen kysymys ei olekaan vain oireet ja häiriöt, vaan rakkaudettomuus. Tämä ajatus avasi minulle uuden näkökulman – ehkä psykiatrian tulisi keskittyä entistä enemmän turvan ja yhteyden
rakentamiseen lääkityksen rinnalla.

Miten tämä voisi tapahtua käytännössä? Psykiatria voisi kehittää toimintatapojaan painottamalla enemmän kehotietoisuutta, traumasensitiivistä terapiaa ja psykososiaalisia tukimuotoja. Esimerkiksi sensorimotorinen terapia, jossa keho otetaan mukaan tunnetyöskentelyyn, voisi auttaa monia traumatisoituneita potilaita. Lisäksi vertaistuki, turvalliset yhteisöt ja hoitomuodot, jotka keskittyvät autonomisen hermoston säätelyyn, voisivat saada nykyistä suuremman roolin psykiatrisessa hoidossa.

Häpeän paino ja sen juuret

Häpeä on kuin varjo, joka seuraa meitä huomaamatta. Se saa ihmisen kutistumaan sisäänpäin, piiloutumaan, sopeutumaan ja miellyttämään muita. Se kertoo meille, että emme ole riittäviä, että meissä on jotain perustavanlaatuisesti väärää. Ja vaikka yritämme piilottaa sen, häpeä ei katoa – se asettuu identiteettiimme ja vaikuttaa tapaan, jolla katsomme itseämme ja maailmaa.

Mutta mistä häpeä syntyy? Se ei putkahda tyhjästä, vaan juurtuu varhaisiin kokemuksiin sekä kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Kasvatus, yhteiskunnan normit ja perhesuhteet voivat vahvistaa häpeän kokemusta, erityisesti jos yksilön tarpeita tai tunteita ei ole tunnistettu ja validoitu. Lapsi, joka ei tule nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenään, oppii häpeämään sitä, mitä hän on. Tämä ei ole tietoinen prosessi, vaan syvälle kehoon ja mieleen piirtyvä kokemus: Minussa on jotain vikaa. Minä en ole rakastettava.

Turvallisuuden merkitys ja terapian rooli

Leikola toi luennollaan esiin, kuinka terapiassa keskeistä on turvallisuuden kokemuksen rakentaminen. Terapeutin tehtävä ei ole vain tarjota apua, vaan ennen kaikkea luoda ympäristö, jossa asiakas voi tuntea itsensä turvalliseksi. Tämä ei ole pelkästään kaunis ajatus – se on myös
neurobiologinen fakta. Kun hermostomme kokee turvaa, voimme alkaa käsitellä tunteitamme ja
traumoja tavalla, joka johtaa paranemiseen.

Autonominen hermosto voi siirtyä turvattomuudesta kohti turvallisuutta esimerkiksi rauhallisen äänenkäytön, empaattisen kohtaamisen ja hyväksyvän läsnäolon avulla. Unohdettu mutta merkittävä turvallisuuden lähde on myös toivo – se, että on mahdollista voida paremmin ja löytää
yhteys itseen ja muihin. Ilman tätä toivoa paraneminen voi tuntua mahdottomalta.

Terapian ei tulisi vain toistaa traumaattisia muistoja yhä uudelleen, vaan tarjota tilaa kohdata niiden
seurauksena syntyneet tunnetilat ja osat, jotka yhä kantavat kipua. Kun asiakas tuntee olevansa turvassa, hänen hermostonsa oppii vähitellen erottamaan menneisyyden nykyhetkestä, ja oireet
voivat alkaa lievittyä.

Hiljainen trauma – näkymätön haava

Trauma ei aina ole äänekästä ja näkyvää. Joskus se on hiljainen trauma – kokemus siitä, että jokin olennainen on jäänyt puuttumaan. Tämä voi tarkoittaa lapsuutta, jossa fyysiset perustarpeet on täytetty, mutta emotionaalinen tuki ja läheisyys ovat jääneet vähäisiksi. Hiljainen trauma voi näkyä aikuisuudessa jatkuvana tunnekylmyytenä, kyvyttömyytenä muodostaa syviä ihmissuhteita tai
jatkuvana riittämättömyyden tunteena.

Hiljaiset traumat voivat jäädä huomaamatta, koska niissä ei ole selkeitä traumaattisia tapahtumia. Mutta niiden vaikutukset voivat olla yhtä syviä kuin näkyvämpien traumojen. Tällaisissa tapauksissa terapia voi toimia hermoston uudelleenkoulutuksena – tilana, jossa resilienssi kasvaa ja kyky luoda yhteyksiä muihin vahvistuu.

Loppusanat – paraneminen alkaa turvasta

Loppujen lopuksi kyse on turvasta. Ei pelkästään fyysisestä turvallisuudesta, vaan tunteesta, että on hyväksytty, arvokas ja rakastettu. Tämä on psykiatrian todellinen haaste ja mahdollisuus – ei pelkästään diagnosoida ja hoitaa, vaan auttaa ihmisiä rakentamaan yhteyttä itseensä ja muihin.

Ja ehkä siinä on jotakin lohdullista: vaikka rakkaudettomuus voi haavoittaa, rakkaus ja yhteys voivat myös parantaa.